Uskollisen ystävän viimeinen henkäys?

Voi tätä härän (LUE: hädän) päivää!!! Voi meitä poloisia paitaressuja!!!

Jokapäiväisen tehtävänsä valittaen tekevä uskollinen, pitkiä päiviä kaihtamaton, itseään säästämätön luottotyökalumme, ystävämme, tieauramme, työjuhtamme on viskannut lusikan nurkkaan, sanonut sopimuksensa irti, ottanut pitkät ja heittänyt pyyhkeen kehään.

Kyllä. Uskollisen automme vielä uskollisempi äänitorvi on näillä näkymin, tähän epätäydelliseen tietoon perustuen, päästänyt vihon viimeisen henkäyksensä ja vaiennut ikiajaksi.

Torvi alkoi nikotella viime perjantaina matkaillessamme kauas saaremme etelärannikolle. Isäntä yritti jo kesken matkan puhaltaa henkeä äkkinäisesti puolet desibeleistään menettäneeseen toveriimme, mutta turhaan. Toisen, kolmannen eikä neljännenkään elvytyskerran jälkeen ei kosmokseen kadonneita desibelejä löytynyt edes korpikuusenkannon alta. Siinä ei auttanut edes sähköshokit, lohkolämmitin, ajotietokone, pikaliima, kolmen kilon hienosäätöleka, kolvaus, hitsaus, teippaus, peippaus, korttitemput, benji-hyppy, läpinäkymätön teippi, erikeepperi eikä kääntyminen Allahin, Isä Meitän, Buddhan, eikä Shivan puoleen.

Oikeat kauhun hetket koimme kuitenkin vasta tänään, kun uskollinen toverimme hiljeni TÄYSIN!!! Kyllä. Vaikka kotiin päästyämme isäntä rempoi ja manasi pohkeitaan myöden konepellin alla ei ääni palannut. Ei edes inahdus.

Viimeinen toivomme on nyt sulakkeen varassa, joka todennäköisesti täytyy tilata erikoishitaaaaaaaaaaaannnnaaaa laivarahtina Jaappanista ellei sopivaa sulakkeenluovuttajaa saareltamme löydy.

En tiedä miten autoilusta ilman uskollista ystäväämme tulee mitään. Ilman äänitorvea ajaminen täällä on kuin ilman suuntavilkkua, valoja ja peilejä ajaminen Suomessa.

Erityisesti isännälle tämä ottaa koville.