Suurin ja kaunein

Taannoin, kun olimme isännän kanssa Aasian toisella laidalla opinto- ja virkistysmatkalla päädyimme juhliin, jossa kohtasimme joukon meille tuntemattomia maamiehiämme. Tummista puvuista, kravateista ja nenän asennosta päätellen porukka oli liike-elämän palveluksessa. Koska ko. päivä sattui olemaan 6.12. teki mielemme hiukan harjoituttaa suomenkielen taitojamme Kalevala-riimien lausunnan merkeissä muiden härmäläisten keskuudessa sen sijaan, että olisimme kaveeranneet lokaalien kanssa. Rohkaisimme siksi mielemme, kampasimme kaljumme piiloon ja päätimme vaivihkaa lähestyä tuota pukulaumaa pohtien samalla kuumeisesti olisiko suomenkielentaitomme riittävä tullaksemme ymmärretyksi porukan keskuudessa.

Helpotuksen aalto pyyhkäisi ylitsemme kuin monsuunisade Bengalinlahdella, kun saimme ymmärrettävän vastauksen härmäksi tavaamaamme tervehdykseen. Pientä sähköisyyttä tosin oli havaittavissa heti keskustelumme alusta lähtien. Jostain syystä joillekin – ja tässä tapauksessa näille tummapukuisille – suomalaisille pikku puhe eli ns. small talk on käsittämättömän väkinäinen ellei mahdoton akti, joka vaikeutti keskustelun jouhevaa etenemistä koko lailla paljon.

Sosiaalissuuntautuneena ja joidenkin psykologien mukaan jonkin asteen ekstroverttinä tyyppinä yritin tässä junkkari-porukassa kehittää keskustelua ja utelin keskustelun aukaisuna pukumiehiltä minkä firman leivissä miekkoset elantonsa tienasivat. Mikään eloonjäämis-, kokkaus-, piirustus- tai ensiapukurssi ei ollut valmistanut minua vastaukseen, jonka sain.

”No se SUURIN JA KAUNEIN”, sanoivat nuo olutlasejaan pontevasti puristelevat ja sitäkin reippaammin niitä tyhjentelevät, punaposkiset, olemattomiin partoihinsa myhäilleet suomi-pojat.

Suurin ja kaunein? Minun piti pysäyttää tavallisesti villinä eteenpäin laukkaavat ajatukseni, kelata kolme sanaa taaksepäin ja pariin kertaan hidastuksella maistella kuulemaani – sen verran ylimielisvivahteisen korni oli saamani vastaus. Sekunnin tuhannesosan teki mieleni dramatiikkaa ja komiikkaakin hakevasti pärskäyttää juuri hörppäämäni valkoviini siemaus pukukuoron päälle mutta hillitsin itseni kuitenkin, tyytyen vastaamaan lakonisesti mutta myös tietyn merkityksellisyyden äänensävyssäni säilyttäen: ”Ahaaaa. Okei…”

Asiaan en sen kummemmin alentunut porautumaan, koska junkkareille oli näemmä itsestään selvyys, että jos he (tai joku muu suomalainen tai Telluksen kansalainen?) ilmoittaa olevansa sen SUURIMMAN JA KAUNEIMMAN palveluksessa niin asiahan on päivän selvä asia, kirkossakuulutettu juttu, yleinen tieto, selvä kuin pläkki. Pokerinaamalla, minä silmääni räpäyttämättä, siis jatkoimme väkinäisen oloista keskusteluamme junkkarit vähitellen sitä notkistaen väkijuomien voitelemana.

Jaa minkäkö firman palveluksessa miekkoset sitten oli? Ei siihen kuulkaa tarvittu vainukoiraa, Sherlock’ia, Poirot’ia, suurennuslasia eikä CSI’ta. Koska olimme maassa, jossa asuu väkilukuun nähden maailman hulluin tekstari-kansa kyseessä oli tietenkin maamme ”viilein” keulakuva-yritys eli erään nimeltä mainitsemattoman langatonta kommunikaatioteknologiaa valmistavan putiikin porukka…

Connecting people. Disconnecting families. Vai miten se nyt meni?

Ei siinä mitään. Sellaisen merkkiseen härveliin minäkin puhun päivittäin mutta onneksi en ko. junkkarien kanssa. Siitä tulisi aika yksipuolinen ja pitkästyttävä – ei suurin eikä kaunein – keskustelu.